Olen parikymmentä vuotta kutsunut Tamperetta kotikaupungikseni. En kuitenkaan ole kokenut olevani varsinaisesti tamperelainen, vaan kerron kyselijöille innokkaasti olevani Savosta, itäsuomalainen tietenkin, en miä täältä oikeesti ole. Lapsille, syntyperäisille tamperelaisille, olen painottanut, kun olemme esimerkiksi kulkeneet juhlapyhinä hautausmaalla kynttilärivistöjä ihailemassa, että täällä Kalevankankaalla ei ole meidän sukuhautoja. Täällä ei ole meille juuria. Hiljattain minulle kuitenkin selvisi, että olen ollut väärässä.
Ihminen kaupungin aikajanalla
Kaupunki vuoropuhelee menneen ja tulevan kanssa, sen kerrostumissa näkyvät niin historialliset sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset kuin poliittisetkin arvot ja aikajanat. Kun tutustuu uuteen kaupunkiin, tutustuu aluksi teknisen kehityksen ja humanismin vaihteleviin äänenpainoihin, kaupunkisuunnitteluun siis, mutta sitten alkaa nähdä pintojen alle. Jokainen asuja nimittäin jättää jälkensä paikkaan, eikä kaupungista tule koskaan valmista. Kaupunki ei pysähdy paikoilleen.
Kirjallisuudessa kuvataan usein sitä, kuinka paikoilla on oma henkensä ja kuinka aiemmin elämäänsä eläneet jättävät jälkeensä askeleittensa kaikuja, jotka tarkkaavainen ja aisteiltaan valpas voi kuulla. Osa ei kuitenkaan halua kuulla, he ovat kuin minä ensimmäiset vuosikymmenet Tampereella: merkitsin paikkoja omiin nimiini. Kun ihminen nimeää jonkin kodikseen, se on aluksi turva ja jääkaapin paikka, mutta hetken päästä sitä alkaa ruksia kiintopisteitä omiksi löydöikseen. Minun pihani, tieni, bussipysäkkini, lähikauppani, kirjastoni ja äänestyspaikkani.
Me kaikki elämme arkistoissa
Joitakin aikoja sitten minulle selvisi, että isoisäni, savolainen pahamainen pontikankeittäjä, oli isätön poika. Ehkä hänen kurja kohtalonsa, vankeusreissunsa ja kulkunsa elämän laitapuolella oli tämän tuntemattoman isän syy? Selvitän sukuani vaivanneen mysteerin ja kelvottomaksi isäksi paljastuu eteläsavolainen Lauri Kiukas. Seuraan isän tehtäviinsä haluttomasti suhtautuneen Laurin vaiheita, kas vain, Tampereelle, jonne hän asettautuu vuonna 1912.
Ihmisestä jää jälki ja sen voi löytää arkistosta. Selvitän, että Lauri kuoli Tampereen työläisten keskuudessa raivonneeseen lavantautiin tammikuussa 1916. Paikallinen vesilaitos tarjoili saastunutta vettä, joka oli peräisin Näsijärven pintavedestä, jota johdettiin vesijohtoon vain karkeasti suodatettuna ilman minkäänlaisia puhdistustoimenpiteitä. Sairastuneita oli yli 3000 ja kuolleita yli kolmesataa. Koska epidemia oli vaikea, Lauri haudattiin kaikessa kiireessä, kas vain, Kalevankankaan hautausmaalle, joukkohautaan, osastoon 10, yhdeksäntoista muun kanssa.
Eräänä syksyisenä päivänä etsin tämän viralliselta kuulostava osasto kymmenen ja sen päällä on jo muita hautoja, enkä sytytä edes kynttilää, vaan mietin, että ehkä hän ansaitsi kohtalonsa. Summaan, että hän olisi joka tapauksessa varmaan kuollut Tampereen taisteluissa, jotka koettelivat paikallista työväestöä seuraavina vuosina.
Lauri ei jätä minua kuitenkaan rauhaan. Pohdin vanhoilla tehdaspihoilla kulkiessani, että kävikö hän täälläkin? Polttiko hän tupakkaa tässä tammen alla, tarkisti kellonaikaa tuosta tehtaan seinäkellosta, katseli Tammerkosken virtauksia samalla sillalla? Arkistossa selvitän, että Lauri asui lähellä Tuomiokirkkoa, mutta hänen kotitalonsa on purettu vuosikymmeniä sitten. Nyt paikalla päivystää ruma kerrostalo ja K-kauppa. Viereisen talon seinässä on kuitenkin muraali, jossa soutaa mies. Lauri, mieleni merkitsee.
Muraali mielen kuvastimessa
Muraalit ovat suomalaisessa kaupunkikuvassa uutta, mutta kyseessä on kansainvälisesti laaja ja vakiintunut ilmiö, jonka yhtenä alkulähteenä voidaan pitää 2000-luvun alussa ollutta katutaidebuumia. Maalatessa otettiin omaa kaupunkiympäristöä haltuun, merkittiin sitä omaksi. Vähitellen moni tekijä siirtyi maalaamaan yhä suurempia ja suurempia töitä. Pian talon korkuisista muraaleista tuli arkipäivää ja esimerkiksi Berliinin tietyissä kaupunginosissa niitä voi nähdä melkein joka korttelissa.
Tamperelaisen Satakunnankadun muraalin valitsemiseksi järjestettiin avoin, opiskelijoille suunnattu ideakilpailu vuonna 2017. Ehdotuksia Satakunnankadun seinämaalaukseksi palautettiin yhteensä 28 kappaletta ja voittajaksi valikoitui Atso Airolan teos ”Pinnan alla”, joka kuvaa ihmisen vaikutusta ympäristöönsä. Airolan mukaan teos ammentaa symboliikkaa niin skandinaavisesta mytologiasta kuin maailman nykytilasta.
Kun minä katselen soutajaa, jonka airot halkovat vesistöä, Näsijärveä kenties, mietin nobelisti Olga Tokarczukin kaukokaipuuta käsittelevää teosta Vaeltajat, jossa hän kuvailee:
Moni uskoo, että maailman koordinaatistosta löytyy täydellinen kohta, jossa aika ja paikka ovat yhteisymmärryksessä. Nämä ihmiset kukaties lähtevät kotoaankin siksi, että uskovat sattumanvaraisen kuljeskelun kasvattavan todennäköisyyttä osua tällaiseen paikkaan. Jos osuu oikealla hetkellä oikeaan paikkaan, saa käytettyä tilaisuuden hyväkseen, tartuttua hetkeen, ja yhtäkkiä lukon koodin murtuu, voiton oikea numeroyhdistelmä tulee julki, totuus paljastuu.
Joskus sitä voi lähteä pois ja saapua, samaan paikkaa, eri sukupolvien kiertokulussa ja löytää jotakin itsestään, kaupunkia katsoessaan.
Ira Vihreälehto toimii erityisasiantuntijana Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seurassa ja on kirjoittanut tietokirjoja ja oppikirjoja, sekä harrastaa vapaa-ajallaan sukututkimusta.