Blogitekstissä FM Lilli Kantti
pohtii kohtaamisen ja tervehtimisen
kulttuurisia merkityksiä ja näkökulmaeroja
Suomessa vietettiin jälleen suurta tervehtimisen seremoniaa itsenäisyyspäivänä Linnan juhlien vastaanotolla. Tapamme seurata enemmän tai vähemmän vakavasti tätä seremoniaa televisiosta on säännöllisesti ihmetyksen kohteena esimerkiksi ulkomaisessa mediassa. Tervehtimisjono lipuu hitaasti ja ihmettelemme television ääressä, miten presidentti jaksaa tämän pitkän ja puuduttavan prosessin. Katsojat innostuvat, jos joku kättelee kovin pitkään tai jää suustaan kiinni. Mitähän siellä tapahtuu! Etiketistä poikkeaminen herättää mielipiteitä.
Ihminen on sosiaalinen olento, ja tervehtiminen eri muotoineen kertoo tarpeestamme vuorovaikutukseen ja tuttavuuden osoittamiseen. Tervehtiminen on osa kansanomaisena pidettyä kulttuuria; osa arjen toimintatapojamme. Kun on kulttuurisesti integroitunut arjen toimintaympäristöönsä, tulee ehkä harvoin pohtineeksi tai kyseenalaistaneeksi tervehtimisen nyansseja. Virallisen tapaetiketin rinnalla elää monia kulttuurisia käyttäytymisen tapoja, joita noudatetaan kuin sanattomana sopimuksena. Parhaiten niiden läsnäolon huomaa, kun astuu pois omalta arkiselta toiminta-alueeltaan tai syystä tai toisesta tulee näitä sopimuksia rikkoneeksi.
Tervehtimistapojen monimuotoisuutta on tutkittu kulttuurin, kielen ja käyttäytymistieteiden mallein. Tiedämme, että oikeanlainen tervehtiminen on hyvin tärkeä osa kanssakäymistä. Lukemattomat työhaastatteluvinkit painottavat oikeanlaisen kädenpuristuksen merkitystä hyvän vaikutelman luomisessa, ja käyttäytymisoppaita on kirjoitettu jo keskiajalla. Kansatieteilijä Teppo Korhonen toteaa tervehtimiskäytäntöjen noudattavan kulttuurin dynamiikan lakeja, jolloin ne voivat muodostaa sosiaalisia distinktioita. Tervehtimiskäytänteiden erikoistuminen toimii eräänlaisena maagisena ketjuna, joka eriyttää ja jakaa ihmisiä ulkopuolelle samalla kun yhdistää käytänteet hallitsevia. Kulttuurisen integraation kannalta onkin siis erittäin tärkeää oppia tervehtimään oikein.
Tilannekuvia -hankkeessa nuoret tekivät videoita tervehtimisen kulttuurihistoriasta
Kulttuurisia käsityksiä tervehtimisestä
Keskustelin Turun ammatti-instituutin aikuisten perusopetuksen päättövaiheen Kulttuurinen moninaisuus – moninainen kulttuuri -kurssilaisten kanssa heidän kokemuksistaan suomalaisesta tervehtimiskulttuurista sekä heidän omista tavoistaan. Kurssin osanottajat olivat Suomeen muualta muuttaneita, pääosin nuoria aikuisia.
Kulttuuristen vaikutuspiiriemme kohdatessa saattaa sattua yhteentörmäyksiä, mutta opimme myös uusia tapoja. Ammatti-instituutin opiskelijat kertoivat kokeneensa uudessa kotimaassaan Suomessa monia aluksi hämmentäviä tapoja. Kaikki naapurit eivät tervehdi, toisin kuin monet ovat tottuneet. Osa saattaa jopa ilmehtiä tai elehtiä vihaisesti. Monille oli aiemmin itsestäänselvää, että naapureiden keskinäiseen kanssakäymiseen kuuluu arkisissa asioissa auttaminen, kohtelias tervehtiminen ja toisinaan myös ruoan jakaminen. Suomessa nämä asiat eivät kuuluneetkaan enää kaupungin kerrostaloelämän arkeen, ja kontaktien solmiminen naapureihin tuntui nuorista vaikealta. Osa kertoi kuitenkin, kuinka aiemmin äkeästä naapurista oli hiljalleen kuoriutunut läheinenkin tuttava, jonka luona käytiin kylässä -eritoten, jos kuvioissa oli lapsia yhdistävänä tekijänä.
Suomalaiseen kulttuuriin tutustuminen ja suomalaisten kohtaaminen korostui nuorten kertomuksissa naapurussuhteiden kautta ja osoitti, kuinka monien maahan muuttaneiden kontaktit suomalaisuuteen tapahtuvat nimenomaan asumisympäristön usein melko pintapuolisissa suhteissa. Lähipiirissä ja kouluympäristössä kontaktit jäivät lähinnä opettajan ja päivittäisasioinnin ohessa tavatun henkilökunnan varaan. Kommunikaation perusyksikkönä tervehtiminen on myös toisen läsnäolon tunnustamista, ja sitä vaille jääminen eriyttää ihmistä. Yksittäisellä tervehdyksellä voi siis saada paljon aikaan. Ja kuitenkin suomalaisen kerrostaloelämän näennäinen anonymiteetti sisältää myös oman viehätyksensä: eräs opiskelija kertoi olevansa helpottunut, kun Suomessa ei enää tarvitse joka aamu tervehtiä jokaista vastaantulevaa ihmistä.
Monen suomalaisen perheen keskinäiseen, jokapäiväiseen ja arkiseen kanssakäymiseen eivät oman tai lähipiirini kokemuksissa kuulu niinkään muodolliset tervehtimisen muodot. Ammatti-instituutin kurssilaiset kertoivat taas tällaisen tervehtimisen muodon olevan erottamaton osa heidän arkeaan: vanhemmilta kysyttiin aina aamulla kohteliaasti, mitä heille kuuluu ja miten he olivat nukkuneet. Tällaiseen aamuiseen tervehdykseen kuului toki vastata aina että hyvää kuuluu ja hyvin oli nukuttukin. Moni omaan kokemuspiiriin kuulumaton tervehdys näyttää helposti kovin muodolliselta, jollei tunne sen takana olevaa ajatusmaailmaa tai kulttuurisia merkityksiä. Suomalaisille käsisuudelma voi olla melko jäykkä, ja ehkä romanttiseenkin kanssakäymiseen (tai sen toiveeseen) liittyvä ele. Eräs ammatti-instituutin kurssilaisista, nuori mies, kertoi kuitenkin hyvästelevänsä äitinsä aina käsisuudelmalla. Kun kysyin häneltä, mitä se hänelle merkitsi, hän vastasi: ”Syvää kunnioitusta ja rakkautta äitiä kohtaan.”
Kulttuurisia tervehtimistapojen eroja ovat pohtineet Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran hankkeessa myös Seinäjoen ja Lyceé Saint-Louis Saumurin lukion nuoret videoissaan. Videot ovat nähtävillä Helinä Rautavaaran etnografisen museon aulassa 8.1.-1.3.2020, ja niissä pohditaan tervehtimisen eroja pääasiassa suomalaisten ja ranskalaisten kesken. Videoissa näkyy, kuinka eri tapojen kohtaamiset saattavat herättää kommelluksia ja kulttuuriseen normistoon suhtaudutaan myös huumorilla ja itseironialla; suomalaiset ovat stereotyyppisen omissa oloissaan viihtyviä ja läheisyyttä karttavia, ranskalaiset kohteliaita ja poskisuudelmia viljeleviä. Omien kulttuuristen lähtökohtiensa tunnistaminen (ja niille joskus lempeästi nauraminen) toimii hyvänä edellytyksenä myös toisten ymmärtämiseen.
Tervehtimisen monet muodot
Kulttuurit eivät rajoitu ainoastaan maihin ja kansallisuuksiin, vaan erilaisissa alakulttuureissa tervehtiminen osoittaa myös samaan ”heimoon” kuulumista ja on tapa erottaa meitä ja muita. Jännittävin ja hämmentävin tervehdystapa, jota itse olen saanut todistaa, tapahtui kotimaani kamaralla kesäisessä Ruisrockissa. Kaksi miestä huomasi toisensa pidemmän etäisyyden päästä, ja molemmat alkoivat hurjasti huutaen juosta toisiaan kohti. Seurasin tilannetta hieman jännittyneenä, kun miehet lähenivät eikä juoksuvauhti hiipunut saatika huuto lakannut. Lopulta miehet hyppäsivät toisiaan kohti niin, että ainoastaan heidän mahansa koskettivat toisiaan ja lensivät törmäyksen voimasta selälleen maahan. Tämän jälkeen he kömpivät ylös ja mitä ilmeisimmin kovasti riemastuneena nauroivat, ja alkoivat takoa toisiaan kovasti selkään. Tämä herätti minussa ja muissa tilanteen todistaneissa myös aikamoista riemua. Aina ei tarvitse mennä kauas törmätäkseen uusiin ja erilaisiin tapoihin.
Suhteemme muihin eläviin olentoihin määrittää usein se, kuinka erillisinä ja erityislaatuisina pidämme ihmisiä. Erilaiset tervehtimiseen liittyvät eleet, äänet ja liikkeet eivät kuulu ainoastaan ihmisille, vaan myös muille eläville olennoille. Myös haju on keskeinen osa lajien viestintää, kuten jokainen koiranomistaja tietää. Suomen Kulttuuriperintökasvatusseuran hankkeeseen osallistuneet Vihdin kuvataidekoulun nuoret käsittelevätkin videoillaan eläinten ja myös muiden olentojen kohtaamisia. Ymmärryksemme eläinten viestinnästä on karttunut viime vuosikymmenten aikana huimasti: eläinten kieliä pidettiin pitkään vaistonvaraisena, perustarpeita ilmaisevana. Uudemmat tutkimukset ovat osoittaneet huomattavasti monimutkaisempia järjestelmiä, ryhmässä suunnittelua ja viittauksia menneeseen ja tulevaan. Tervehtiminen on osa ihmisten ja muiden eläinten perustavanlaatuista viestintää; kommunikaation ja sosiaalisen tunnustamisen lähtökohta. Siihen liittyvien variaatioiden tunnustaminen ja niiden käsittely ja pohtiminen myös kasvatuksellisessa työssä onkin avain onnistuneeseen kommunikaatioon ja toisten kohtaamiseen.
Lilli Kantti on folkloristiikan tohtorikoulutettava sekä museoalan keikkatyöläinen
Linkkejä:
Tilannekuvia -hankkeen videoita:
Tilannekuvia Kulttuurin vuosikellossa:
http://www.kulttuurinvuosikello.fi/lukiolaisten-tekema-videosarja-tervehtimisen-kulttuurista/
Kestävä kasvatus – kulttuuria etsimässä (Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran julkaisu):
https://kulttuuriperintokasvatus.fi/wp-content/uploads/2015/04/Kestava_kasvatus.pdf
Annakaisa Suomisen väitöskirja kättelyn kulttuurihistoriasta:
https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/100126/AnnalesC392Suominen.pdf?sequence=2&isAllowed=y
Videotyöskentely sopii mainiosti kulttuuriperinnön ilmiöiden käsittelyyn lasten ja nuorten kanssa. Lämmittelyvinkkejä löytyy Tilannekuvia _Osallistumisohjeista täältä: Tilannekuvia
Aiheesta lisää myös Mediataitoviikko 2020 -lehdessä:
Ira Vihreälehto ja Kati Nurmi: ”Videotyöskentely nuorten osallisuuden välineenä:”
https://www.mediataitoviikko.fi/mediataito-lehti/
Lisätietoa hankkeesta sekä muista kulttuuriperintökasvatuksen malleista, menetelmistä ja koulutuksista: info (@) kulttuuriperintokasvatus.fi