Julkaisemme blogissamme Suomen juhlavuoden kunniaksi Kirjoituksia kulttuuriperinnöstä -sarjan. Seuraavassa psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoitus teemasta Minun Suomeni.
Minun 100-vuotias Suomeni, jonka piirteitä ylpeänä ulkomailla kuvailen, on sivistyksen ja koulutuksen yhteiskunta. Se on määrätietoisesti rakentanut koululaitoksen, joka mahdollistaa kotitaustasta riippumattoman kouluttautumisen niin pitkälle kuin yksilön oma motivaatio kantaa. Suomalainen koululaitos on menestystarina, jonka roolia yhteiskuntarauhan rakentamisessa ei voi ohittaa.
Kokemus koulutuksen tai sen puutteen tuomista raja-aidoista sosiaaliseen kanssakäymiseen on omakohtainen. Kertomukseni ei ole hyppäyksestä yli luokkarajojen, vaan kokemukseni on toisenlainen ulkopuolisuus. Viisi varhaista kouluvuottani kasvoin tilanteessa, jossa olin luokkani ja ympäristöni ainoa virkamiesperheestä tuleva, akateemisen perhetaustan omaava lapsi. Opin varomaan sanojani. Se mikä minulle oli arkea ja tavallista, oli suurelle osallle tovereitani vierasta ja kummallista. Kipeän oppini lähihistoriasta sain, kun oppikoulun ensimmäisellä luokalla minua vanhempi luokkatoverini, jota ihailin ja jonka olisin hartaasti halunnut ystäväkseni, ei saanut tulla kotiini. Hänen isänsä ilmoitti, että ”meiltä ei mennä herroohin, ei ole koskaan menty, eikä mennä nytkään”. Niin hiipui vähitellen ystävyytemmekin, ja suruni tästä kesti pitkään.
Seuraus tästä kuitenkin oli, että ryhdyin jo varhain kiinnittämään koulutuksen merkitykseen ei vain kansantalouden edistäjänä, vaan myös sosiaalisten raja-aitojen rakentajana tai kaatajana enemmän huomiota kuin jos olisin aina kasvanut ympäristössä, jossa samanlaiset lapset leikkivät keskenään, koulutus kulkee kodin perintönä ja oppikouluun meno neljännen kansakoululuokan jälkeen on itsestäänselvyys.
Olin jo ennen edellä kuvaamaani kokemusta, oppikouluun pyrkimisen keväänä, käynyt lukuisia kertoja silloisen parhaan ystäväni tukena hänen kotonaan, kun hän pyysi isältään lupaa pyrkiä oppikouluun, että voisimme jatkaa parhaina ystävinä. Lupaa ei aluksi tullut, kukaan heidän suvustaan ei siihen mennessä ollut käynyt oppikoulua, ja teimme huolellisen suunnitelman, kuinka menisimme joka tapauksessa yhdessä pääsykokeisiin, oli siihen isän lupa tai ei. Isä lopulta heltyi, mutta opettaja katkaisi tien. Siihen aikaan opettajan arvio pyrkijän kyvyistä selvitä oppikoulun vaatimuksista oli tärkeä osa pääsykoepistemäärää. Minulle opettaja antoi maksimipisteet, ystävälleni heikoimmat mahdolliset, vaikka ystäväni koulumenestys ei mitänkään tätä perustellut. Näin se siihen aikaan meni, ja siihen katkesi suvun ensimmäisen oppikoululaisen tarina ja minä menetin ensimmäisen parhaan ystäväni.
Äitini oli nuorena ylioppilaana jonkin aikaa opettajana syrjäisistäkin syrjäisimmällä sivukylän koululla. Sodan jälkeinen jälleenrakentaminen toi koulun jokaiseen kyläkolkkaan, ja opettajapula oli valtava. Muodollisia pätevyysvaatimuksia ei opettajille voinut esittää; kyseinen koulukaan ei olisi voinut lähteä toimimaan, ellei äitini olisi suostunut hetkeksi kaksiopettajaisen koulun alaluokkien opettajaksi. Myöhemmin sain vuosia kuunnella kertomuksia, kuinka tärkeä koulu oli kylälle ollut, millaisia keskushenkilöitä olivat koulun opettajat, kaksi kaksikymppistä nuorta naista. Ennen kaikkea äitini kertomukset kuvasivat sitä leijonaäitien raivoa, millä köyhistäkin köyhimmät perheet hakivat mahdollisuutta lähettää lapsia ensin kansakouluun ja sitten eteenpäin oppikouluun niin, että näillä olisi elämä vähän helpompaa kuin mitä se heidän vanhemmillaan oli ollut.
Ilman näitä kasvukokemuksia tuskin olisin samassa määrin havahtunut ymmärtämään suomalaisen koulutuksen menestystarinaa ja merkitystä yhteiskunnan rakentajana. Siksi kuuntelen surullisena nykyhallituksen esityksiä ja ylipäätään nykykeskustelua lukukausimaksuista, kouluruokailun muuttumisesta maksulliseksi ja lukion kalleuden merkityksen vähättelystä. Ennen kaikkea perustelut kiinnittävät huomiota: on järkevää tehdä kaikki maksulliseksi, koska ihminen arvostaa vain sitä, mikä maksaa. Voi hyvinkin olla näin, mutta asioiden arvostamisesta ei ole paljon hyötyä, jos ne eivät enää ole saavutettavissa. Kestikö tietoinen pyrkimyksemme tasa-arvoiseen yhteiskuntaan vain 100 vuotta?
Liisa Keltikangas-Järvinen
psykologian professori, emerita
Kuva: Markku Verkasalo