Heljä Järnefelt: Tyhjään näköalattomuuteen ei pidä alistua. Pirstaloituneessa maailmassa media tarjoilee päivä toisensa jälkeen kuvia ihmisten julmista kohtaloista ikään kuin niihin ei voisi vaikuttaa. Siinä puristuksessa ihmiskunnan äly tuntuu laimenevan tietotekniikan käyttötaidoksi. Selfie-sukupolvi osaa tarttua hetkeen ja yhä suurempi määrä osaa olla somessa oma itsensä. Itseä nostetaan helposti leimaamalla kanssaihmistä huonommaksi. Pelko erilaista tai vierasta kohtaan tekee ihmisestä ympäristölleen suorastaan vaarallisen. Historia tarjoaa sorrosta ja lynkkausmielialasta useita karmaisevia esimerkkejä. Niiden kuvittelisi pysyvän kaikkien mielessä vuosisadasta toiseen. Ohut sivistys kuitenkin auttaa unohtamaan ja se on tulevaisuudelle tuhoisaa. Itsekkyys ei edistä kulttuurisesti kestävää kehitystä. Kuten luonnon monimuotoisuus, niin myös kulttuurin monimuotoisuus on uhanalaisena suojelun arvoista pääomaa.
Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura on toiminnassaan noudattanut UNESCOn määritelmää, jossa kulttuuri sisältää sekä aineellista että aineetonta pääomaa. Kaikella kulttuurilla on enemmän tai vähemmän aikaperspektiiviä. Kulttuuriperinnöksi voidaan luonnehtia ihmisten aikaansaamaa sosiaalista rakennelmaa, jonka osia ovat erilaiset objektit ja käytännöt. Ensimmäiseksi mieleen voi tulla vaikka oopperat, kivikirveet, kirkot, kansantanhut tai vaikka perinnemaisemat. Ne määrittyvät erilaisten instituutioiden, kuten taiteen ja tieteen ryhmittymien tai vaikka
Kulttuurimme rikastuu, kun kulttuurien välinen vuorovaikutus on avointa ja luontevaa.
perinneyhdistysten, kautta. Kulttuuriperintöä ei kuitenkaan ole yksinomaan korkeakulttuuri tai muinaiset muistomerkit, vaan myös aivan tavallinen, yksityisten ihmisten henkilökohtaisesti merkittävä, alati kehittyvä aineellinen ja aineeton perintö. Kulttuuriperintö on kuvainnollinen sana, jolla usein viitataan etnisten ryhmien, kansakuntien tai koko maailman yhteiseen perintöön. Se luo mielikuvaa omistamisesta ja perinnön saajien keskinäisestä sukulaisuudesta ja yhteisestä polveutumisesta. Ilmaus meidän yhteinen kulttuuriperintömme sisältää ikään kuin viittauksen joihinkin toisiin, joille se ei kuulu. Näin ajatellen kulttuuriperintö toimii rajatun identiteetin määreenä. Se yhdistää joukkoja, mutta myös asettaa rajoja. Tässä mielessä kulttuuriperintö voidaan valjastaa palvelemaan myös itsekkäitä päämääriä. Tällaiset päämäärät eivät kuulu seuramme tehtäviin.
Kulttuuriperintö edustaa kestävää kulttuuria, joka ei ole pysähtynyt vaan elää ja muuttuu vuorovaikutuksessa ihmisten ja ympäristön kanssa. Kestävässä kulttuurissa toimitaan oikeudenmukaisesti niin yhteistä kuin yksityistä kohtaan, hyväksytään ihmisten erilaisuus, kunnioitetaan jokaisen omaisuutta, yksilön oikeuksia sekä perustavanlaatuisia vapauksia. Kun ihminen kokee arvostusta taustansa, sukunsa ja kansansa hyvistä saavutuksista, hän todennäköisesti on tasapainossa niin itsensä kuin ympäristönsä ja samalla koko maailman kanssa. Siten kulttuurinen kestävyys edistää niin sosiaalista kuin taloudellista kestävyyttä ja sen tuloksena ekologista kestävyyttä.
Voidakseen arvostaa omaa ja toisen kulttuuria, saavutuksiin täytyy perehtyä, etsiä merkityksiä ja oppia arvottamaan. Nykyisen oppimiskäsityksen mukaan ei opeteta kaanoneita tai yhtä ainutta totuutta. Kulttuuriperinnön tuntemus arvojen ilmentäjänä antaa sopivasti kokemuksia ja elämyksiä, joiden pohjalta voidaan ymmärtää ja käydä vuorovaikutteiseen keskusteluun. Kyselemällä ja kyseenalaistamalla, rinnastamalla ja vertaamalla uudet polvet löytävät oman tiensä. Kaikki ihmisen toiminta ei kuitenkaan ole hyvää. Myös pahoja asioita pitää tiedostaa ja käsitellä. Esimerkki tästä löytyy Kulttuuriperintökasvatuksen seuran julkaisemasta nurkantakana.fi -aineistosta. Siinä kuvataan kuinka Vuotson saamelaisyhdistys yhteistyökumppaneineen toteutti perinneretken Yli-Luiron partisaani-iskun tapahtumapaikalle. Tällaisten tuskallisten muistojen työstäminen sukupolvien kesken voi olla, ja pitää olla, lohdullista ja puhdistavaa. Se vaikuttaa myönteisesti kasvamiseen.
Sadut välittävät kulttuuriperintöä kaikissa kulttuureissa
Seuran julkaiseman kirjan Kestävä kasvatus – kulttuuria etsimässä esipuheessa Marja Laine toteaa, että ”Kulttuurisesti kestävän kasvatuksen avulla turvataan oppijan kulttuuriset taidot, joita hän tarvitsee sekä paikallisyhteisönsä aktiivisena jäsenenä että monikulttuurisen maailman vastuullisena osana.” Julkaisussa eritellään niitä sivistyksellisiä haasteita, jotka liittyvät kestävää kehitystä edistävää kasvatukseen. Tämän julkaisun 430 sivua antavat näköalaa siihen, kuinka voi ponnistella näköalattomuutta vastaan.
Olen ollut perustamassa Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuraa toukokuussa 2006. Hallituksen puheenjohtajan tehtävään minut valittiin 2009. On ollut hieno kokemus toimia kulttuurisen kestävyyden edistämiseksi. Olen saanut tutustua vahvan eetoksen omaaviin ihmisiin ja työskennellä heidän kanssaan. Palkaksi työstäni olen saanut tunteen siitä, kuinka olen voinut osaltani välittää kulttuuriperintöä eteenpäin, toimia lenkkinä sukupolvien välillä. Olen ylpeä seurastamme, joka on jo arvostettu ja vakiintunut toimija. On tullut aika kiittää ja luovuttaa puheenjohtajuus seuraajalleni Kati Mikkolalle. Kehittyäkseen seura tarvitsee hänen kaltaisensa laajakatseisen ihmisen. Toivon tehtävän tuottavan myös hänelle mielihyvää.
Yhdessä voimme kaikki muistaa historiamme, tuntea kulttuuriperintömme, välittää toisistamme ja elää kestävästi. Näin edistämme hyvän säilymistä maailmassa. Sitä on kulttuurinen sivistys.
Kiitoksin, Heljä Järnefelt
Kirjoittaja on Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran toinen hallituksen puheenjohtaja 2009–2016.