KAAOKSEN VUODET
Isoäitini Helmi Arvola os. Eloniemi muisteli Suomen kaaoksen vuosia Karjalohjalla meille lapsenlapsilleen.
Ruuasta pulaa
Kevät 1917 oli ollut kylmä ja alkukesä hyvin kuuma ja kuiva. Heinäkuussa oli eri puolilla Suomea hallaöitä ja se vioitti myöhässä olevaa satoa. Ruokapula yltyi, mutta maalaistalossa ei varsinaisesti nähty nälkää. Pystyttiin lähettämään jotakin myös sukulaisille Helsinkiin. Jauhot olivat kyllä jo vähissä ja isojenkin talojen keittiöissä tarvittiin monenlaista kekseliäisyyttä ruuanlaittoon. Käytettiin kaikenlaisia luonnonantimia, pihlajamarjoja myöten. Onneksi Lohjanjärvestä sai aika hyvin kalaa. Talossa oli tapana, että niille vieraille, jotka tervehtivät kädestä pitäen, tarjottiin ruokaa. Mutta jos ohikulkija tervehti vain nyökkäämällä, niin sai kahvia. Ruuan tarjoamisella vieraille oli suuri merkitys niin silloin, kuin myöhemminkin vaikeina aikoina.
Muutoksen alku
Nuori 16-vuotias tyttö ei oikein ymmärtänyt mitä tarkoittaa sortokausi. Helmi oli tottunut asioimaan naapurissa Ylhän talossa asuvien venäläisten virkamiesten kanssa. Juho-isä lähetti viemään sanaa kunnan asioissa. Siellä sai hyvää teetä, johon sekoitettiin hilloa. Lisäksi sekaan leikattiin sokeria isosta topasta. Fasteri Matilda oli kertonut siitä, kuinka upea pääkaupunki Pietari oli. Venäjä oli kuitenkin nyt kaaostilassa. Siellä ihmisiä ammuttiin kadulle, verta valui katuja pitkin. Se oli käsittämätöntä.
Serkut puhuivat, että Helsinki oli rauhaton, jopa Lohja. Karjalohjallakin marssittiin mielenosoituksellisesti. Sattui niin ikävästi, että yksi nuori mies hukkui uintiretkellä marssin tauolla. Se jäi painamaan Helmin mieltä. Auktoriteetteihin luotettiin ja keisariin uskottiin. Kyllä viisaan miehen täytyy ymmärtää lopettaa pahanteko. Mistään ei oikein saanut selvää todellisesta tilanteesta. Tietolähteet olivat niukat. Kesällä ei ilmestynyt edes Helsingin Sanomia, sillä työntekijät olivat lakossa. Puhelimella hoidettiin vain kaikkein tärkeimmät asiat, jos yhteys onnistuttiin saamaan. Lapset ja nuoret eivät saaneet käyttää kallista puhelinaikaa. Eivät naisetkaan oikein uskaltaneet koskea puhelimen kampeen.
Sitten tuli itsenäisyys. Joulukuussa 1917 Karjalohjalla ei ollut mitään Suomen itsenäistymisen riemujuhlia, enemmänkin hämmennystä, pelkoa tulevasta. Mihin hävisi suuriruhtinaskunta? Mikä on tasavalta, mikä on presidentti? Entä mitä tarkoittaa sosialismi? Mitä tästä oikein tulee? Mielipiteissä oltiin varovaisia, kohteliaasti odottavalla kannalla.
Kamala kevät
Tammikuussahan se sitten alkoi, kamala sotiminen, tutut toisiaan vastaan. Kenellä olisi sanavalta, kenen aate ja asia olisi tärkeä. Koko kevät 1918 oli pahaa aikaa. Jokainen yritti edistää omia mahdollisuuksiaan. Työväki lakkoili, punaiset ryntäsivät taloihin vaatimuksineen ruuan ja aseiden toivossa, ja talolliset suojelivat omaansa. Silloin ei vieraita kutsuttu ruokapöytään. Helmin kotona Aleksandra-äiti vei pienemmät lapset takimmaiseen kammariin. Heitä pelotti kovin.
Isän toivomuksesta Helmi oli piilottanut aseita vinttiin lattialautojen alle sahanpurujen sekaan. Takakammariin asti kuului, miten tuvassa korotettiin ääntä. Isoäitini mukaan ei siellä varsinaisesti suuremmin riidelty. Isä taisi kuitenkin painaa mieleensä niiden nimet, jotka kävivät tuvassa uhkailemassa vaatimuksineen.
Pelottavat seuraukset
Naapurissa asuva taiteilija Sigurd Wettenhovi-Aspa toimi suojeluskunnan päällikkönä. Humaani päällikkö keksi vangeille rangaistukseksi työkomennuksia huvilansa kasvimaalla ja perunapellolla. Hän myös laati ahkerasti armonanomuksia ja kävi hakemassa joitakin vankeja pois Suomenlinnasta. Silti nelisenkymmentä Karjalohjan punaista kuoli vankeudessa. Kolme teloitettiin Nummen Tavolassa. Valkoisten puolelta Aunuksen retkellä surmattiin yksi 20-vuotias karjalohjalainen nuori mies. Hänelle perustettiin muistorahasto, joka jakoi avustuksia kodittomille lapsille.
Koston kierre yltyi ja myrkytti mieliä kevään edetessä. Kirkonkylällä tunteet nuorten miesten välillä kuumenivat viljan varastamisesta ja asekätkentäjutusta niin, että yksi nuori punainen ammuttiin Seurojentalon viereen ojaan. Se kosketti ja tuntui järjettömältä teolta. Muuten omassa pienessä pitäjässä säästyttiin julmimmilta kamaluuksilta. Erityisen pahalta Helmistä tuntui, kun tuttu naapurin torpan poika sai vankilareissulla surmansa. Hänen mielestään paljon parempi olisi ollut sovinto ja rauha.
Meille lapsenlapsille isoäiti sanoi usein, että pitäkää te nuoret hauskaa ja nauttikaa elämästä, mutta huolehtikaa myös toisistanne – ihan kaikista. Vapaus on arvokasta.
Kuvateksti: Kuvassa koko Eloniemen perhe. Helmi seisoo kotitalon tikapuiden edessä. Kuva on otettu 1910 luvun loppupuolella.
Heljä Järnefelt
Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran jäsen