Kasvatustieteiden pro gradu -tutkielmassa keskeisenä tutkimuksen kohteena on Kulttuuriperintökasvatuksen seuran organisoimien historiakerhojen vaikuttavuus. Gradussa pohditaan, millainen vaikutus ja merkitys historiakerhoilla on ollut kerholaisille itselleen ja myös laajemmin kulttuuriperintökasvatuksen ja yhteiskunnan saralla. Tutkimus tuo ilmi sen, että historiakerhotoiminnalla on merkitystä niin sosiaalisesti kuin yhteiskunnallisestikin.
Lähdin työstämään Pro gradu -tutkielmaani syksyllä 2019, jolloin ilokseni sain toimeksiannon Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuralta, koskien heidän vuonna 2016 alkuun saattamiaan peruskouluikäisille suunnattuja historiakerhoja. Loppusyksyn aikana olin saanut kerättyä sähköisen kyselylomakkeen avulla kolmen eri toiminnassa olleen historiakerhon kerholaiselta heidän ajatuksiaan historiakerhosta ja kulttuuriperinnöstä. Näiden lisäksi pääsin tutustumaan vuosina 2016-2019 toiminnassa olleiden historiakerhojen ohjaajien kirjoittamiin kerhoraportteihin. Näistä muodostui graduni aineisto.
Analysoin aineistoni fenomenografista analyysitapaa hyödyntäen. Fenomenografisen analyysin tarkoituksena oli tuoda esiin historiakerholaisten ja historiakerho-ohjaajien käsityksiä historiakerhoista ja kulttuuriperinnöstä sekä niiden merkityksestä.
Kerho luo nuorelle ajan ja tilan olla jossain, osallistuen niin halutessaan
”…historiankerhossa on koko ajan leppoisa ja humoristinen tunnelma, joten aiheita käsitellään usein myös hyvin hauskalla tavalla, eikä kenelläkään ole turhia paineita kerhossa.”
Näin toteaa eräs kyselyyni vastannut historiakerholainen. Keskeisenä tuloksena tutkielmassani voidaankin pitää sitä, että historiakerhotoiminnalla on merkitystä kerholaisille itselleen. Historiakerhojen ajoittuminen koulupäivän jälkeiseen aikaan, sen sisällölliset ratkaisut sekä koulutunnista poikkeava tekeminen nousevat ensisijaisesti esiin tarkasteltaessa kerhon merkityksellisyyttä ja vaikuttavuutta.
Historiakerho myös osallistaa pohtimaan ja tuottamaan kulttuuriperintöä laajasti. Parhaimmassa tapauksessa historiakerhon teemasta täysin kiinnostumaton kerholainen onkin motivoitunut osallistumaan tavalla, jota tavallisella koulutunnilla ei ole tapahtunut. Historiakerho on myös vaikuttanut kerholaisten menestymiseen koulun historiantunnilla.
Aineistosta käy ilmi, että historiakerhoon on osallistunut nuoria, jotka eivät lähtökohtaisesti ole olleet kiinnostuneita historiasta oppiaineena, päinvastoin he ovat saattaneet suhtautua siihen jopa välinpitämättömästi. Silti he ovat osallistuneet kerhoon ja haluavat myös jatkaa siellä. Jokin elementti saa nämä nuoret palaamaan historiakerhoon kerta toisensa jälkeen. Kerho vaikuttaisi siis täyttävän jonkin oleellisen sosiaalisen tarpeen. Tällä on laajempi merkitys tarkasteltaessa esimerkiksi nuorten mahdollista syrjäytymiskehitystä yhteiskunnassa. Eräs kerho-ohjaaja toteaa:
”Moni omassa luokassaan arka nuori pääsee historiakerhossa toteuttamaan itseään omien mielenkiinnonkohteiden parissa.”
Historiakerhotoiminta tukee myös ajatusta aktiivisesta kansalaisuudesta. Kerhon toiminta kulkee linjassa demokratiakasvatuksen peruspilareiden kanssa, joissa kyseenalaistamisen taito ja ilmiöiden syvällinen tarkastelu itse oivaltaen ovat merkittäviä. Historiakerhossa lapset ja nuoret saavat itse vaikuttaa oman kerhonsa sisältöihin, mikä lisää tietoisuutta siitä, että omalla toiminnalla ja mielipiteillä on vaikutusta ja merkitystä ympäröivässä yhteisössä ja elämänpiirissä. Näiden asioiden yhteys myös yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen on kiistaton. Kokemus osallisuudesta ja osallistetuksi tulemisesta rakentaa tärkeää peruspohjaa lapsen ja nuoren itsetunnon rakentumiseksi.
Kulttuuriperintökasvatuksen yhteyden demokratiakasvatukseen voidaan nähdä rakentuvan rauhallisen ja demokraattisen maailman ylläpitämisen eetokseen. Tuntemalla menneisyyden ja ymmärtämällä nykyisyyttä, saa eväitä myös tulevan hahmottamiseen, sillä kulttuuriperintö on ajallisesti hyvin monitasoinen käsite sen edustaessa niin mennyttä, jotain säilytettävän arvoista kuin alati kehittyvää ja uudistuvaakin. On hyvä muistaa, että kulttuuriperinnön elämää rikastuttava käyttö voi tukea myös yhteiskunnan yleistä vakautta.
Niin kulttuuriperintökasvatuksessa kuin demokratiakasvatuksessa kyky eläytyä toisen ihmisen asemaan nousee merkitykselliseksi teemaksi. Tämä näkyy myös aineistossani. Kerholaiset ovat päässeet syvällisesti kokemaan menneiden aikojen elämää ja eläytymään aikalaisten kokemuksiin. Eräs kerholainen totesi, että hänen käsityksensä esimerkiksi sodista muuttui. Juuri demokratiakasvatuksen ja empatian käsitteet merkityksineen läpileikkasivat niin tutkimukseni aineiston kuin sen teoreettiset viitekehykset.
Voisiko historiakerhosta ammentaa jotain myös tavalliselle koulutunnille?
”Kerhotoiminta onkin arvokasta, ei ainoastaan historianeroille, vaan sellaisille, jotka eivät perinteisessä opetuksessa ja oppikirjan lukemisessa pärjää.”
Näin toteaa eräs kerho-ohjaaja raportissaan. Aineistosta nousi selkeästi esiin käsitykset historiakerhon eroavaisuuksista suhteessa opetussuunnitelman mukaiseen koulun historianopetukseen. Näiden käsitysten mukaan historiakerholla on oma sijansa koulun ulkopuolisena toimijana siksi, että sen toimintatavat ovat erilaiset, joskin hyvin paljon myös sellaiset, joita voisi osaltaan hyödyntää enenevässä määrin koulun historianopetuksessa. Lisäksi historiakerholla on paikkansa koulupäivän jälkeisenä harrastuksena, sillä se muodostaa koululaisille eheän koulupäivän.
Ohjaajien raporteista kumpuaa ajatus siitä, että kerhossa kukin saa olla ja oppia omien kiinnostuksen kohteidensa mukaan. Tämä on mahdollista, kun kerholla ei ole opetussuunnitelman sanelemaa tulokselliseen oppimiseen tähtäävää tehtävää.
Pohdittaessa opetussuunnitelman mukaista opetusta, nousee tutkimukseni valossa esiin ajatus siitä, voisiko historiakerhon toimintaideassa ja ohjaustavoissa olla jotakin hedelmällistä ja käyttökelpoista siirrettäväksi osaksi kouluopetusta? Karhuvirta & Kuusisto (2013) tukevat tätä ajatusta kirjassaan Kerhotoiminnan laatu – Hyvästä kerhosta osallistuvaan ja hyvinvoivaan kouluun, todetessaan kerhotoiminnan kehittämisen ja toteuttamisen yhdessä eri yhteiskunnan toimijoiden kanssa antavan mahdollisuuden uudistuksiin myös pedagogisista lähtökohdista alkaen.
Tutkimukseni aineistossa nousi esiin tavallisen historianopetuksen keskittyminen kronologisuuteen, sotiin ja tarkkoihin vuosilukuihin. Voisiko niitä opettaa samoin menetelmin kuin historiakerhossa, jossa asioiden ympärillä käydään ehkä enemmän keskusteluja. Olisikin mielenkiintoista selvittää, tulisiko tässä aikataululliset haasteet vastaan, vai tarvitseeko keskustelevamman, ”syventymisen koulun” kaltaisen opetuksen ja vuosilukukeskeisemmän opetuksen sulkea pois toisiaan?
Sastamalassa vuonna 2020 aloittaneen historiakerhon kerholaisia.
Historiakerhon onnistumisia ja kehityskohteita sekä harrastamisen merkityksestä
Historiakerhojen sisältöjä tarkasteltaessa, eräs niin ohjaajien kuin kerholaistenkin käsityksistä esiin noussut sisällöllinen seikka liittyi historiakerhon tapaan vierailla erilaisissa paikoissa. Erityisesti sellaisissa paikoissa, joihin ei ole tavallisesti edes pääsyä. Tällaisen konseptin voisikin nähdä tärkeänä mausteena historiakerhotoiminnassa ja myös sen mainostamisessa. Kulttuuriperintökasvatuksen seura voisi painottaa vielä entistäkin enemmän sellaisten sidosryhmien löytämistä, joiden kanssa yhteistyönä tällainen konsepti onnistuisi.
Historiakerhotoiminnan selkeimmät haasteet liittyivät aikataulutukseen ja osallistujamääriin. Kerholaisten muut harrastukset vaikuttivat olevan ensisijaisia, eikä kaikille osallistujille sopivaa kerhopäivää saatu joka kerhossa järjestymään. Toisaalta missä tahansa muussakin harrasteessa törmätään samoihin ongelmiin. On kuitenkin historiakerhon etu, että se käy keskustelua tästäkin teemasta osallistujiensa kanssa ja nuoret saavat päätösvaltaa ja siten sitoutuminen toimintaan saattaa muodostua vahvemmaksi.
Toinen haaste liittyi kerhojen ryhmäkokoihin. Oli myös havaittavissa, että kerholaisten määrä väheni aina kevään edetessä. Toisaalta aineistosta huomaa, että pienessä osallistujamäärässä on puolensa, sillä spontaanit sisällölliset muutokset muodostuvat mahdollisemmiksi. Historiakerho-ohjaajien ei siis tulisi säikähtää pientä osallistujamäärää. Kun kerhotoiminnan suunnittelu tapahtuu vahvassa yhteistyössä kerholaisten itsensä kanssa ja he huomaavat toiminnan olevan todella heitä itseään varten, voi tämä osoittautua osallistujamäärän vakiintumisen kannalta merkittävänä tekijänä.
Tutkimus- ja kirjoitustyöni lomassa maailmanlaajuinen pandemia COVID- 19 -muodossa iski myös Suomeen ja sillä on ollut luonnollisesti vaikutusta myös tämän työn loppuun saattamiseen. Vallinnut tilanne on luonut 2000-luvulla ennen näkemätöntä hämmennystä ja epäuskoisuutta, pelkoakin. Ihmiset ovat joutuneet eristäytymään etäälle toisistaan, mikä on osaltaan tuonut esiin myös raskaita ilmiöitä yksinäisyyden musertavuudesta ja esimerkiksi nuorten syrjäytymisen ja syrjäyttämisen kasvusta. Viime aikoina on uutisoitu juuri lasten ja nuorten harrastustoiminnan valtavasta merkityksestä heidän hyvinvoinnilleen.
Siksi on merkityksellistä hahmottaa, että harrastuksen vaikutus ylipäätään ihmisen elämään voi olla niin tavallisessa arjessa kuin vaikeassa maailmanlaajuisessa tilanteessakin jotain, joka luo turvallisuuden ja pysyvyyden merkityksiä. Ja ne ovat kenelle tahansa meistä jopa elintärkeitä asioita. Eikä sovi unohtaa empatiakyvyn merkitystä tässäkään ihmismieltä koetelleessa historiamme vaiheessa.
Tuuli Laakso
kirjoittaja on vastavalmistunut kasvatustieteiden maisteri, joka työskentelee Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seurassa historiakerhokoordinaattorina