Kuulun siihen ikäluokkaan, jolle on ollut tyypillistä haluta omakotitalo. Omat vanhempani ostivat oman talon heti, kun se oli mahdollista. Siitä huolimatta, että vanhempani eivät olleet käytännön ihmisiä, totuin siihen, että kotona puhuttiin lämpökattilasta ja pannuhuoneesta, savupiipun nuohoamisesta ja katon puhdistamisesta. Pihatöitä sai tehdä, vaikkei halunnutkaan, ja välillä kaivossa oli pelottavan vähän vettä. Marraskuinen pimeys maaseudulla saattoi lapsena pelottaa, mutta siihenkin oli totuttava, koska naapurien valot olivat kaukana. Nuoruuteeni kuitenkin kuului ehdoton ymmärrys siitä, miten etuoikeutettuja olimme omine taloinemme ja suurine tontteinemme.
Itse pääsin omakotitalon omistajaksi vasta keski-iässä. Ostimme kivan ja helpon tiilitalon isolla tontilla alle 15 kilometrin päässä Helsingin keskustasta. Naapurien valot olivat vieressä, nuohooja piti itse huolen käynneistään ja kaupungin vesi riitti aina. Tuntui hienolta astua aamukasteiselle pihalle seuraamaan pikkulintuja tai pälyillä talvi-iltana omalla tontilla pakkastaivasta. Talomme ei ollut kauhean trendikäs, mutta kodikas se oli. Vanha mainoslause toteutui kohdallamme: tiilitalossa asui onnellinen perhe.
Talosta ja pihasta tuli meille yllättäen tarpeeton ja hankala sairastumisen takia. Siispä teimme myyntipäätöksen: muutamme kerrostaloon ja helpompaan elämään. Ajattelimme asiaa ilman suurta dramatiikkaa, tässä vaiheessahan oikeastaan kannattaa muuttaa, kun vielä itse pystyy tekemään päätöksiä ja pakkaamaan muuttolaatikoita. Talossamme ei ollut kosteutta eikä rakenteellisia ongelmia, siinä oli lähes uusi katto, ja isoon tonttiin kuului paljon rakentamattomia neliöitä. Oli kiva ajatella, miten joku nuoripari saisi siitä ihanan talon, jota voisi itse remontoida juuri sellaiseksi, kun haluaa. Teetimme kuntokartoituksen ja laitoimme talon myyntiin. Sen hinta oli ensimmäisellä näytöllä 315 000 euroa.
Kukaan ei tullut katsomaan taloamme. Ajattelimme, että oli huono ajankohta. Ei ollut. Kukaan ei vaan ollut kiinnostunut 1970-luvun talosta, koska ”seitsemänkymmentäluku on tunkkainen vuosikymmen”, kuten kiinteistövälittäjämme kertoi myöhemmin erään asiakkaansa sanoneen. Seuraavalle näytölle tuli pari perhettä, jotka olivat sunnuntaikävelyllä. Sitä seuraavalle näytölle tuli eräs perhe, joka kiinnostui. Rouva halusi teettää talosta 2000-luvun mukaisen, mihin herra ei (onneksi!) suostunut. Sitten tuli kiinnostunut perhe, jolla oli oma asunto myymättä. Lopulta tuntui, että ostajaehdokkaat kävivät lähinnä haukkumassa taloamme, sisustusratkaisujamme, tonttiamme, taajamaamme, 1970-lukua. Kiinteistövälittäjän kommenttien perusteella, emme voineet kuin ihmetellä, miksi nämä ihmiset ylipäänsä tulivat näytölle.
Ajatuksemme taloon muuttavasta nuoresta parista muuttui näyttö näytöltä absurdimmaksi. Kukaan alle 40-vuotias ei halunnut edes nähdä sitä. Kävi selväksi, että nuorella ikäpolvella ei yleensä ollut aavistustakaan, mitä on talotekniikka. Nuoret sitä paitsi halusivat ”uutta”. Tuntui oudolta kuulla, että kylpyhuoneemme ei kelvannut, koska se oli käytetty. Samoin sauna. Kahdeksan vuotta sitten remontoitu keittiömmekään ei ollut tarpeeksi trendikäs. Remontti olisi liian vaivalloista ja kallista. Talomme hintapyyntö putosi tässä vaiheessa kolmellakymmenellä tuhannella eurolla ja kiinteistövälittäjä vaihtui.
Talomme myytiin lopulta tuskallisen vuoden jälkeen hintaan, joka vastasi lähialueiden uusien kerrostalojen yksiön tai pienen kaksion hintaa. Kun ostaja lopulta löytyi, tajusimme, että saisimme koko asuinkelpoisesta kiinteistöstämme jokseenkin saman hinnan, kuin isosta tontistamme. Kävi toisin sanoen ilmi, että mukava ja kohtalaisen iso talomme ei ollut rahassa minkään arvoinen. Eräs tonttiamme kärkkyvä urakoitsija harmittelikin, miten paljon tiilitalon purkaminen maksaa. Olisimme voineet kätevästi myydä paikan tonttimaana, mutta tunnesyyt painoivat vaa’assa: tuntui hölmöläisen hommalta purkaa hyvä talo.
Vanhempani eivät määritelleet minun sukupolveni toiveita asumismuodosta. Jokainen sukupolvi määrittelee itse, miten haluaa asua ja mikä tuntuu kodilta. Eräs onnellinen ensimmäisen kotinsa pääkaupungista ostanut nuori kertoi, miten ihanaa on kuulla uuden kodin ikkunasta liikenteen ääni ja tietää, että raitiovaunu kulkee ikkunoiden alla. Aistin hänen vilpittömän ilonsa, mutta ymmärsin samalla olevani menneen talven lunta. Olin talokauppaamme asti luullut, että vanhojen talojen myynnissä on kyse vain rahasta, oikean hinnan löytymisestä. Jos kunnon talo alle 15 kilometrin päässä Helsingin keskustasta ei kelpaa, on kysymys muustakin. Urbanisoituminen on saavuttanut uuden vaiheen: kaupungin keskustassa asuminen ei ole enää ainoastaan kätevää ja helppoa, vaan se vetoaa myös tunteisiin ja aisteihin. Ihmiset haluavat asua tiiviisti, palvelujen lähellä, julkisten liikenneyhteyksien päässä. Urbaani syke tuo nuorelle polvelle mielenrauhaa. Vanhojen talojen ostajakunta on siis ratkaisevasti pienentynyt. Nuoret parit eivät todellakaan etsi laatuaikaa remontista. Miten ihmeessä olin ajatellut, että vanhan omakotitalomme myyntivaltteja olisivat omasta lammesta juova helmipöllö ja ruohikossa lyllertävä siili!
Miten talollemme sitten lopulta kävikään? Sen hinta putosi edelleen. Sitten se myytiin ja remontoitiin trendikkääksi, jonka jälkeen se myytiin nopeasti uudestaan. Tässä vaiheessa talon hinta oli noussut reippaasti uudelle tasolle. Kaikkihan tietävät, miten kalliita talot ovat pääkaupunkiseudulla!
Susanna Rajala, opetusneuvos
Suomen kulttuuriperintökasvatuksen seuran jäsen