“Laita vaan -er, -ar tai -or -pääte englanninkielisten sanojen perään, eiköhän sillä mee tarpeeksi oikein, jotta pääsee läpi.”
– Minä ruotsin sanakokeesta yläasteella
“Tiedän, että sinä pääset kokeesta läpi yrittämättäkin, mutta voisitko antaa työrauhan niille, joiden on opiskeltava sitä varten?”
– Ruotsin opettajani lukiossa
Edelliset lainaukset kertovat paljon asennoitumisestani PAKKOruotsin opiskeluun koko elämäni aikana. Hyvän kielipään ansiosta sain seiskoja sen kummemmin opiskelemattakin, ylioppilaskirjoitusten minimimäärässä vuoden 2007 paikkeilla jouduin valitsemaan kirjoittamisen kahden inhokkini, ruotsin ja matikan väliltä, ja sain ruotsista C:n.
Vielä yliopistolla unelmieni opiskelijaelämää historian ja muiden ihmistieteiden parissa viettäessä jouduin kitumaan virkamiesruotsin kurssilla, jossa degeneroiduin takaisin jonnekin angstisen teini-ikäisen tasolle. Koko kurssi vaikutti teatterilta, missä ei oletettukaan, että “tyydyttävät taidot” ja hyväksytty läpimeno tarkoittaisi minkäänlaista reaalikykyä käyttää ruotsin kieltä. Oma oletukseni on aina ollut, että virkamiesruotsi on sellainen pullonkaula kandiopintojen läpimenoon, että yliopistolla on rahoituksen sitoutuessa tehtyihin tutkintoihin intressi varmistaa opiskelijoiden läpipääsy millä hyvänsä osaamistasolla. Tai pikemminkin sen puutteella. Ja ruotsin puutteellisella osaamistasolla tässä on elämä eletty.
Onkin aika tekopyhää, kuinka paljon aikaa olen opetusurani aikana käyttänyt vakuutellakseni oppilaita siitä, että ruotsin opiskelu on hyödyllistä ja avaa työelämässä ovia. Itse en ikinä opettajana työskennellessä tarvinnut ruotsia – paitsi kun rehtori kerran yritti puhua sitä oppilaiden edessä minulle salakielenä vain huomatakseen, että oppilaat taisivat ymmärtää häntä paremmin kuin minä. Peruskoulussa oppilas ei kuitenkaan voi tietää, minne elämä hänet vie, ja mitkä taidot tulisivat edesauttamaan elämässä menestymisessä. Eihän sitä tiennyt edes kymmenvuotisen opettajauran jälkeen.
Opehommat jättäessäni olin jo poistanut CV:stäni “tyydyttävä virkamiesruotsin taito” -kohdan pitäen sitä täysin harhaanjohtavana mainontana, ja epäilin ääneen sen lienevän kompastuskiveni kolmannen sektorin töihin hakiessa. Hämmästyksekseni ovet järjestötyöhön silti avautuivat. Kulttuuriperintökasvatuksen seuralla aloittaessa ensimmäisenä työviikkona minulla oli ilo ja ahdistus päästä seuraamaan mentorini esitelmöintiä SveaSus Sustainable World Heritage Learning Through a Phenomenon-based Approach -hankkeen seminaarissa – joka oli kaksikielinen englanniksi ja ruotsiksi. Sen lounastauolla tutustuimme Svenska Kulturfondenin väkeen, jotka ystävällisesti puhuivat meille suomeksi ja aiheuttivat pienen omatunnon kirpaisun ja häpeän siitä, miksen pysty vastaamaan palvelukseen toisella kotimaisella.
Minulla on espoolaisena ollut koko aikuisikäni paljon suomenruotsalaisia ystäviä, joiden kanssa kommunikoimme aina suomeksi. Aloin pikkuhiljaa kysenalaistamaan kiusaantuneena myös sitä, miksi seurassa, jossa leijonanosa on äidinkieleltään ruotsinkielisiä, täytyy minun vuokseni aina vaihtaa suomen puhumiseen. Kuinka usein minut on jätetty kutsumatta mukaan — ymmärrettävästi — jotta ihmiset pääsevät puhumaan itselleen luontevimmalla kielellä?
Työssäni Kulttuuriperintökasvatuksen seuralla törmään jatkuvasti tilanteisiin, joissa koen alemmuudentunnetta siitä, että en pysty kommunikoimaan kummallakin kotimaisella. Olen saanut työskennellä Maailman muistin ”Mitä meistä jää? — Vad blir kvar av oss”-arkistopedagogista oppimateriaalia kehittäessä ja sitä Educa-messuilla esitellessä mahtavien ihmisten kanssa Ålands Landskapsarkivetilta, Svenska centralarkivetilta, Åbo Akademin kirjastosta ja Kvarkenin maailmanperintökohteesta, ja he ovat aina kohteliaasti puhuneet minulle suomea. Koin kuitenkin tarvetta ilmoittaa heille, että minulle voi kirjoittaa sähköpostit ruotsiksi, sillä ymmärrän kirjoitettua tekstiä suhteellisen hyvin, nykypäivän tekoälykääntäjien vuoksi tietenkin yhä paremmin. Yhtäkkiä PAKKOruotsi muuttui mahdollisesti-ruotsiksi.
Lukuvuodelle 2025–2026 saimme Svenska Kulturfondenin Hallå! -kieliprojektiavustuksen, jonka turvin toteutamme “Vår kulturarvskarta – kulttuuriperintökarttamme” -hankkeen Taivallahden koulun ruotsin kielikylpynelosille, Vaasan keskuskoulun kutosille ja Norra Korsholma skolan kahdelle nelosluokalle. Hankkeessa tutustutaan kulttuuriperintöön oppilaiden perheissä, kouluissa, lähiympäristöissä ja läheisimmissä maailmanperintökohteissa sekä tehdään sitä näkyväksi toisillemme kaksikielisten kulttuuriperintökarttojen avulla. Hankkeen tavoitteena on löytää kulttuuriperintöjemme yhtäläisyyksiä ja eroja, sekä ammentaa inspiraatiota toinen toisiltamme.
ja se näkyy koulussa monin tavoin.
Jos hankkeessa ei kenenkään oppilaan asennetta toista kotimaista kohtaan onnistuttaisikaan yrittämisestä huolimatta muuttamaan positiivisemmaksi, on se onnistunut tavoitteessa loistavasti ainakin yhden ihmisen kohdalla: mig själv!
Norra Korsholman ruotsinkielisellä koululla projektia neljäsluokkalaisille esitellessä kommunikoin ensimmäisen kerran ikinä työelämässä ruotsiksi! Olin valmistellut ja opetellut esittelytekstin ulkoa, ja hieman tärisevällä äänellä sitä luokille toistin. Sisältönä oli hankkeen esittelyn lisäksi se, että minä olen varoittava esimerkki sellaisesta ihmisestä, joka piti koulussa toisen kotimaisen opiskelua turhana, ja että toivon oppilaiden olevan minua fiksumpia ja opiskelevan kumpaakin kieltä innokkaasti, jotta he eivät joutuisi aikuisena näin nolosti kieltä takeltelemaan – vaikka parhaansa yrittäminenhän on tärkeintä. Oppilaat olivat varsin anteeksiantavaisia ja kannustavia. Lisäksi työpajoissa luokkien kanssa onnistuin vuorovaikuttamaan oppilaiden kanssa luokkien omien opettajien ja kaksikielisten oppilaiden avulla ihan spontaanistikin, mikä tuotti riemastuttavaa minä-pystyvyyden tunnetta. Herätyskello soi viimeistään, kun kysyin toisen luokan opettajalta, osaako myös hänen kollegansa rinnakkaisluokalla suomea, ja sain vastauksen, että kyllähän kaikki opettajat osaavat suomea, kun opiskellaan virkamiessuomi yliopistolla. Olenhan minäkin “opiskellut” virkamiesruotsini, mutta minun kuin suurimman osan muidenkaan vertaisteni kohdalla se ei tarkoita ruotsin osaamista, osasinhan kommunikoida hädintuskin edes neljäsluokkalaisten kanssa.
Oli hellyyttävää, kun muutama kaksikielinen oppilaskin toimi kääntäjinä.
Näin ne normaalit roolit käännetään nykykoulussa nurin päin naurun saattelemana.
Tästä sisuuntuneena olen ottanut työn alle ruotsin kielitaitoni parantamisen samoin non-formaalein menetelmin kuin englanninkin aikoinaan opin: katson nykyään lähinnä pelkästään ruotsinkielisiä TV-ohjelmia ruotsinkielisillä teksteillä. Olen huomannut, kuinka nopeasti kieli tarttuu viihdettä kuluttaessa, ja kuinka helppoa ymmärtäminen on TV-median visuaalisten apujen vuoksi. Viihteen kautta oppii myös sanontoja ja sellaisia realistisia kommunikaation muotoja, joita koulukirjoista ei välity. Toki on huomattava, että yksi ensimmäinen mieleen jäänyt ilmaisu, jatkuvasti ohjelmissa toistettu “Håll käften!” ei toivottavasti taivu työelämään kovin nopeasti, enkä toivo muutenkaan hyötyväni kaikista poliisi- ja rikossarjojen murhasanastoista merkittävästi. Miksei ruotsin tunnettua kulttuuriperintöä voi olla laadukkaat kasvatusalan ohjelmat?! Mutta intoa ruotsin opiskeluun on tullut valtavasti, kun on huomannut, kuinka nopeasti sanavarasto kehittyykään. Vielä täytyy oppia tunnistamaan erot riikinruotsin ja suomenruotsin välillä — täytynee vaihtaa Netflixistä etsimään Yleltä esimerkiksi suomenruotsalaisten kirjailijoiden teosten filmatisointeja.
suomenruotsalaisen kansallisaarteen Tove Janssonin muumeista.
(Kuva Norra Korsholman koululta)
Kun nyt jo muutaman kuukauden jälkeen voin rennoin mielin uppoutua perusnopeudella toistettuun viihteeseen ja ymmärtää sitä suhteellisen hyvin, aion seuraavaksi tarttua ruotsinkielisiin kirjoihin, joissa ei ole visuaalisia apuja sanaston ymmärtämiseen. Ehkä jonain päivänä uskaltaudun jo spontaanisti itse puhumaan ruotsiksi, ja voin jo hyvällä omatunnolla lisätä CV:eenkin merkinnän virkamiesruotsista. Pakkoruotsista mahdollisuuksien ruotsiin! Toki kynnys siihen on korkea, kun on tottunut työkseen käyttämään kieltä akateemisesti ja oivaltavasti, ja yhtäkkiä täytyisi tyytyä peruskielen takelteluun. Miten minä-kuvani selviää siitä? Täytyisikin päästä yli perisuomalaisesta heikkoudesta vaatia aina täydellisyyttä ennen kuin edes yrittää — ja uskaltaa ottaa rohkeasti vastaan uuden kielen oppimisen kaikki mahdollisuudet.
Den som försöker ska inte klandras — Yrittänyttä ei laiteta!