Alla oleva kuvaelma on yhdistelmä kuulemistani kokemuksista ja kertomuksista koskien vuoden 1918 tapahtumia. Mielessäni syntyneellä Evin tarinalla on totuudenmukaiset tarttumapinnat, mutta tarina on kokonaisuutena kuvitteellinen. Tarinaa voi halutessaan hyödyntää vaikka opetuksessa.
EVI
Evi syntyi talonpoikaisseudulla Lounais-Suomessa vuoden 1918 Tampereen taistelujen mainingeissa. Taisteluun osallistuneiden joukkojen määrillä mitattuna kyseessä oli Pohjoismaiden siihen astisen sotahistorian suurin.
Evi kävi koulunsa äärioikeistolaisen liikehdinnän syntysijoilla Pohjanmaalla.Varhaisessa kehitysvaiheessaan hän sai kokea rajun oppikoulun liittyen kahtiajakautuneeseen Suomeen.
Suomi oli irrottautunut Venäjästä itsenäiseksi valtioksi. Sosiaaliset epäkohdat olivat kärjistyneet teollisen kehityksen liian nopeassa vauhdissa ajaen maamme sisällissotaan. Naapureissa oli sikin sokin punaisia ja valkoisia. Evi oli kuullut kuinka lähikylässä serkut olivat joutuneet teloittamaan toisiaan.
Evillä oli tanu äiti, Mari, vahva maatalon emäntä. Hän ei ollut kenenkään puolella. Hän oli kaikkien puolella. Heikomman puolella ehkä vähän enemmän. Mari leipoi naapurille leipää punaisten Hennalan vankilaan vietäväksi. Kaikki piti tapahtua salassa. Punaisten auttamisesta saattoi seurata kuolemantuomio.
Paketin kanssa lähti vaimo miestänsä tapaamaan. Kävelymatkaa oli 150 kilometriä. Mari hoiti nälän kanssa kamppailevia lapsia äidin poissa ollessa ja auttoi muutenkin sodasta selviämisessä ja 30-luvun pula-aikana. Tätä eivät perheen lapset unohtaneet koskaan.
Hennalassa punavankina ollut mies oli syntynyt samalla paikkakunnalla kuin Evin Eeli-isä, jonka kohtalona oli ollut syntyä valkoisten puolelle. Molempia miehiä yhdisti oman kotiseudun kaipuu. Lapsuuden ja nuoruuden kotokontuja muistellessa unohtuivat poliittiset aatesuunnat.
Miehet vanhenivat ja olivat samassa sairaalassa, samassa huoneessa viereisissä vuoteissa. Evin isä oli pääsemässä pois. Kyseisessä sairaalassa oli siihen aikaan hieno tapa tarjota läksiäiskahvit koko huonekunnalle. Evin isä pötkötteli sängyllä omat vaatteet jo päällään odotellen kahveja ja nukahti. Hoitaja tulikin hetken päästä tarjottimen kanssa: ”Jaa se on Eeli ottanutkin päivätorkut.” Hän ravisteli hennosti olkapäästä herätellen: ”Täällä olisi nyt ne lähtökahvit.” Mutta Eeli ei enää herännytkään. Lienekö palannut ikuisessa unessaan takaisin alati kaipaamalleen kotiseudulle, jossa multa oli kuohkeampaa ja kirkko kauniimpi kuin missään muualla.
Kirjoittaja: Eeva Snellman, YTM, Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran jäsen
