Saimme idean kymmenestä kulttuuriperintökasvatusta käsittelevästä bloggauksesta, joissa aiheeseen syvällisesti perehtynyt asiantuntija kommentoi tekoälyn ideoimia ja tuottamia tekstejä. Seitsemänteen bloggaukseen mukaan lähti seuran toiminnanjohtaja Ira Vihreälehto, joka on kirjoittanut aiheesta esimerkiksi esikoisteoksessaan Tuntematon sotavanki Venäläistä isoisääni etsimässä (2016).
Vaikea kulttuuriperintö on aina läsnä, vaikka emme sitä aktiivisesti etsisi. Se kulkee mukana kaupunkien kerrostumissa, maisemissa ja arkisissa paikoissa, joissa on tapahtunut asioita, joita ei ole helppo muistaa eikä kertoa. Cultural Heritage Studies käyttää usein käsitettä “dissonant heritage” kuvaamaan juuri tätä: menneisyyttä, joka ei sovi yhteen nykyisten arvojen tai identiteettien kanssa.
Matkailussa tämä näkyy ilmiönä, jota kutsutaan dark heritage -turismiksi. Ihmiset matkustavat paikkoihin, jotka liittyvät kuolemaan, väkivaltaan tai tragedioihin, kuten Auschwitz-Birkenau tai Ground Zero. Näihin paikkoihin ei tulla pelkästään oppimaan faktoja, vaan kokemaan jotain, joka ylittää tiedon. Hiljaisuus, epämukavuus ja kehollinen reaktio ovat osa kokemusta. Samalla näihin vierailuihin liittyy aina jännite: milloin muistaminen muuttuu kuluttamiseksi, ja missä kulkee kunnioituksen raja.
Vaikea kulttuuriperintö ei kuitenkaan rajoitu tunnetuimpiin kohteisiin. Se on myös pienemmissä, vähemmän näkyvissä paikoissa: kylissä, joissa on tapahtunut väkivaltaa, rakennuksissa, joilla on poliittisesti tai moraalisesti latautunut historia, tai yhteisöissä, joiden menneisyys sisältää vaiettuja kerroksia. Usein nämä paikat eivät ole selkeästi merkittyjä eikä niiden merkitystä avata kävijälle. Ne vaativat tulkintaa.
Juuri tässä opetuksen merkitys korostuu. Vaikeaa kulttuuriperintöä ei voi opettaa pelkkänä tietosisältönä, kronologiana tai faktojen listana. Se vaatii kykyä sietää epävarmuutta ja ristiriitaa. Opetuksessa tulisi antaa tilaa kysymyksille, joihin ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Mitä tapahtui, mutta myös kuka kertoo ja kenen näkökulmasta. Miksi jokin muistetaan ja jokin toinen unohtuu.
Hyvä opetus rakentaa myös eettistä lukutaitoa. Se auttaa tunnistamaan, milloin olemme matkailijoina katsomassa toisten kärsimystä ja millaisin ehdoin teemme sen. Se kysyy, mitä tarkoittaa kunnioitus käytännössä. Onko se hiljaisuutta, kontekstin ymmärtämistä vai oman position reflektointia. Samalla se purkaa ajatusta siitä, että menneisyys olisi jokin valmis ja suljettu kertomus.
Kokemuksellisuus on tärkeää, mutta sitä ei pidä romantisoida. Vierailu esimerkiksi Auschwitz-Birkenau ei automaattisesti tuota ymmärrystä, aivan kuten hiljainen hetki muistopaikalla ei vielä tarkoita eettistä oivallusta. Ilman kontekstia kokemus voi jäädä pinnalliseksi tai jopa vahvistaa väärinymmärryksiä. Siksi opetuksessa tulisi yhdistää kolme tasoa: tieto, kokemus ja reflektio.
Lopulta vaikean kulttuuriperinnön opettaminen ei ole vain menneisyyden käsittelyä. Se on harjoitusta nykyhetkessä elämiseen. Se opettaa tunnistamaan, miten historia vaikuttaa siihen, mitä pidämme normaalina, hyväksyttävänä tai näkymättömänä. Ja ehkä tärkeimpänä se opettaa, että kaikki perintö ei ole sellaista, johon haluamme samaistua, mutta silti se on osa maailmaa, jossa elämme.
Asiantuntija kommentoi
Ensimmäisellä lukukerralla pidän tekoälyn tuottamaa tekstiä aivan kelpoisana ja suhteellisen vetävänä. Se kuvailee vaikeaa kulttuuriperintöä läsnäolevaksi, vaikka emme keskustelisi siitä, jopa kehossa tuntuvana tunteena. Lisään, että vaikea kulttuuriperintö liittyy usein aineelliseen perintöön: se voi olla suojellun rakennuksen tai muistopaikan tunnistettu ydintarina. Tällöin kyse ei ole vaietusta historiasta, vaikka aihe onkin vaikea.
Vaikea kulttuuriperintö kiehtoo matkailijoita ja siitä kertoviin paikkoihin, kuten tekoälyn mainitsemaan Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleiriin mennään tietoisena tarinasta yksityiskohtineen, mutta halutaan kenties kokea asiat vielä jotenkin väkevämmin. Ihmistä tuntuvat kiinnostavan ilmiöt, joita on vaikea ymmärtää, kuten väkivalta viattomia kohtaan. On esitetty, että raakoja rikoksia käsittelevät sarjat ja elokuvat voivat tuntua katsojista jopa rauhoittavilta, koska ne siirtävät huomion pois omasta arjesta. Tekoäly kysyy oivaltavasti: milloin muistaminen muuttuu kuluttamiseksi?
Tekoälyn mukaan vaikeaa kulttuuriperintöä ei voida opettaa pelkkinä tietosisältöinä, vaan on olennaista tarkastella positioita: kuka kysyy ja keneltä vastaukset tulevat? Tämä on kulttuuriperintökasvatuksen ytimessä. Jokaisella on oikeus tunnistaa ja määrittää itselle merkityksellistä kulttuuriperintöä.
Olen viime viikot työskennellyt etänä Palermossa, ja eilen vierailin Corleonen pikkukaupungissa. Pohdin vaikean kulttuuriperinnön ja turismin näkökulmia vierailulla. Minut vei Corleoneen nimenomaan dark heritage, tässä tapauksessa mafian historia. Corleone on aineellista perintöä pullollaan, muinaisten roomalaisten asuttama, ja kaupungissa kerrotaan olleen jopa 100 kirkkoa. Nuori opas kysyy minulta miksi niin pienessä kaupungissa oli niin paljon kirkkoja? Vastaan mukamas hauskasti ja erittäin epäkorrektisti, että varmaan oli paljon syntejä tunnustettavana? Opas naurahtaa ja kertoo, että olen vasta toinen, joka on vastannut näin.
Mutta miksi kirkkoja oli niin paljon? Feodaalinen valta, kirkon rooli maanomistajana ja sosiaalisen järjestyksen ylläpitäjänä selittävät osan. Mutta osa jää ilmaan – tai ehkä siihen samaan vitsiin, jonka heitin. Kun valta ja sorto ovat arkea, syntien mittakaava ei ole yksityinen vaan rakenteellinen. Silloin myös sovituksen tiloja tarvitaan enemmän. Usein mafian toimijoilla oli muuten runsaasti uskontoon liittyviä tatuointeja ja he kantoivat mukanaan ristejä ja muuta kristillistä symboliikkaa.
Mafialle on kaupungissa omistettu pieni museo, joten kyse ei ole vaietusta kulttuuriperinnöstä. Opastettu kierros johdattaa murhapaikkojen äärelle. Pääkadulle upotetut laatat muistuttavat mafian uhreista: aineellinen ja aineeton perintö kietoutuvat yhteen.
Pohdin käsitettä dissonant heritage, kenen perintöä Corleonen mafiahistoria oikeastaan on? Ketä varten on museo ja muistolaatat? Onko kyseessä paikallisen vastarinnan tarina, häpeä vai osa identiteettiä? Mitä tapahtuu kun minä, ulkopuolinen turisti, yritän ottaa haltuun ristiriitaista perintöä ja pohjatietoni ovat elokuvat, televisiosarjat ja jokunen artikkeli, joiden faktoja en ole välttämättä tarkistanut?
Museossa minulle kerrotaan 13-vuotiaasta mafioson pojasta, joka kidnapattiin 800 päivän ajaksi vuonna 1993 kiristyksenä isäänsä kohtaan, joka oli aloittanut yhteistyön poliisin kanssa. Isä ei taipunut, joten poika kuristettiin ja liuotettiin hapolla todisteiden tuhoamiseksi. En ole varma, onko turistin tarpeellista tietää tätä, kun samalla katsomme tämän lapsen kuvaa museon seinällä. Kun myöhemmin kuvailen sosiaalisen median postauksessa mafian silmitöntä väkivaltaa, en mainitse tätä tarinaa.
Mietin, mitä museossa jää kertomatta? Valokuvanäyttelyn ja arkistomateriaalien joukosta en kuule tavallisten ihmisten tarinaa siitä, mitä he tästä kaikesta ajattelivat silloin ja nyt. Mafian suuret oikeudenkäynnit lopettivat 1980-luvun mafiasodan ja teurastamisen Palermon kaduilla, jota johdettiin Corleonesta käsin. Mutta onko kaikki ohi? Mitä on siirtynyt perheissä ja suvuissa ja yhteiskunnan rakenteissa eteenpäin? Ovatko kaikki nyt tapahtumista yhtä mieltä, sekä uhrien, että mafiaperheiden jälkeläiset, entä sivustakatsoneet? Olisiko Corleonen pikkukaupungissa helppo tallentaa tarinoita ja muistoja tästä vaikeasta lähihistorian vaiheesta ja jakaa ne?
Mafian keskeinen käsite omertà, vaikenemisen laki, liittyy suoraan vaikeaan kulttuuriperintöön. Vaikeneminen mahdollistaa väkivallan, rasismin ja sorron. Mafiassa puhuminen saattoi johtaa kuolemaan. Uskalletaanko nykyisin jo puhua? Pitääkö kaikesta kertoa ja kenelle? Kuka saa kertoa?
Opas kertoo, ettei mafiasta opeteta Italian kouluissa järjestelmällisesti. Pidän sitä huolestuttavana. Entä mitä tapahtuu, kun mafian tyyppinen järjestäytyneen väkivallan tarina rakentuu museoksi, reitiksi ja turistin instagram-sisällöksi? Missä kulkee raja muistamisen ja kuluttamisen välillä ja olenko minä itse jo ylittänyt sen?
Ira Vihreälehto on toiminut Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seurassa erityisasiantuntijana vuodesta 2015 ja viime vuodet toiminnanjohtajana. Hän on kirjoittanut kirjoja vaikean kulttuuriperinnön teemoista ja suvussa kulkevista salaisuuksista: Tuntematon sotavanki (2016), Kunnes rauha heidät erotti (2018) ja Isä tuntematon (2020). Tarina Iran neuvostosotavanki-isoisän etsinnästä on nähtävillä Sodan ja Rauhan keskus Muistin pysyväisnäyttelyssä. Ira on myös juontanut tv-sarjaa Puolet minusta, jossa ollaan myös suvun salaisuuksien jäljillä, sarja on katsottavissa Yle Areenassa. Paikallinen opas oli Giuseppe Provenzano, Get your guide -palvelusta. Corleonessa on museo https://www.cidmacorleone.it/
Kuva on muokattu Google Gemini -tekoälyllä promptilla: ”Muokkaa kuvasta pois mies, tee siitä horisontaalinen ja lisää mukaan dark heritage- ja mafiatunnelmaa.”
AI vai asiantuntija 6/10 – AI vai asiantuntija 8/10