Eilen maaliskuun 6. päivänä järjestetty kulttuuriperintöpolitiikkapaneeli ”Kulttuuriperintö nyt ja tulevaisuudessa – kuka maksaa ja kuka määrittää” oli ehdottomasti täm
än vuoden kohokohta! Ei lainkaan liian usein kuule poliitikkojen puhuvan kulttuuriperinnöstä. Keskustelun syötteenä toimineen kansalaiskysely Kulttuuriperintöbarometrin (2017) tulokset aiheuttivat päänvaivaa panelisteille Anders Adlercreutzille (rkp), Outi Alanko-Kahiluodolle (vihr), Paavo Arhimäelle, joka oli tullut paikkamaan Li Anderssonia (vas), Eeva-Johanna Eloranrannalle (sd), Laura Kolbelle (kesk) ja Henna Virkkuselle (kok).
Itsestään selviä tulkintoja ei ollutkaan. Loistavat sparraajat kulttuurijohtaja Helka Ketonen ja toimitusjohtaja, dosentti Liisa Suvikumpu onnistuivat jonkin verran myös haastamaan panelisteja. Keskustelun juonsi Jussi-Pekka Rantanen.
Paitsi kiivaan vaalikevään innoittama, paneeli oli jatkoa viime vuonna vietetylle Kulttuuriperinnön eurooppalaiselle teemavuodelle, jonka tarkoituksena oli herättää yhteiskunnallista keskustelua kulttuuriperinnöstä. Paneelin teemoiksi oli nostettu identiteetti, talous ja raha, ekologisuus ja eriarvoistuminen. Mutta kas kas – lavan nappasikin kasvatus ja koulutus. Käytävillä tästä jopa nuristiin, mutta hei, jos puhetta kulttuuriperinnöstä on vähän niin entä sitten kulttuuriperintökasvatuksesta! Ja hoi, mikä on lopulta keskeisintä kulttuuriperinnön vaalimiselle kuin tahto? Ja mistä tahto syntyy? Olisiko osallisuudesta ja osaamisesta?
Eloranta nosti teeman esiin ensimmäisenä todeten, että koulutus on paras keino kääntää kulttuuriperintö voimavaraksi. Tyylipisteitä meni kuitenkin siitä, että kysymyksen tarkoitus oli selvittää, miten se ei olisi pelkkä menoerä. Eli rahasta. Eloranta ei siis osunut ihan maaliin tällä, koska koulutushan se vasta menoerä onkin. Ja niin kuuluukin.
Outi Alanko-Kahiluoto ja Paavo Arhinmäki komppasivat ja tärkeät huomiot siitä, että kulttuuriin kasvaminen alkaa jo varhaisesta lapsuudesta ja että siinä tukemisen tulee kohdistua koko ikäluokkaan, tuli mainittua.
Kasvatus ja koulutus on se ässä hihassa, jota esitetään viheliäisiin ongelmiin ja harva on sitä mieltä julkisesti, että lapsiin ja nuoriin ei pitäisi panostaa. Euroista puhuttaessa tämä usein unohtuu. Sekin tuli jälleen todettua, että numeroita tarvitaan vaikuttavuutta todistettaessa. Kytköstä elinkeinoelämään ja kulttuuriperintöalan työllistämisvaikutuksia tulisikin panelistien mielestä tehdä näkyväksi. Mutta entä jos vaikutukset ovat nähtävissä vasta vuosien päästä? Kuka sellaisen laskelman laatii? Hetemäki tuskin, mutta onneksi meillä on Korkman.
Toki jo nyt on ratkaistava kysymys rakennuksen suojelusta Sysmässä, tai sisätilojen säilyttämisestä uuteen käyttötarkoitukseen muunneltavassa rakennuksessa, tai ylipäänsä siitä, korjataanko vai puretaanko. Demokraattinen päätöksentekojärjestelmä hoitaa poliitikkojen mukaan tämän. Mutta kenen ääni rakennussuojelun kysymyksissä kunnissa oikeastaan kuuluu? Norminpurkutalkoot ovat tarkoittaneet myös heikennystä Maankäyttö- ja rakennuslain takaamaan valitusoikeuteen. Onko uutta prosessia mietitty tilalle?
Laura Kolben mukaan tulee vain tarttua toimeen. EU-rahoitteinen kansalaistoiminta olisi Kolben mielestä mainio esimerkki ”kansalaisten Euroopasta”. Idean jaan, mutta juuri nyt tämä on utopiaa ja edellyttää EU:n rahoitusinstrumenttien uudistamista huomattavasti ketterimmiksi.
Niin, kuka maksaa? Arhinmäellä oli selvästi tuskaisaa, kun toimitusjohtaja, dosentti Liisa Suvikumpu raikkaasti esitti, että verokannustimet saattaisivat toimia jopa paremmin kuin veroraippa. Julkisen ja yksityisen rahan liittoa haettiin.
Ja sitten se kansalaisyhteiskunta. Joka jo tällä hetkellä tekee samaa työtä halvemmalla kuin julkinen sektori. Uusi arpajaislaki tulee merkitsemään merkittävää laskua siihen pottiin, josta taide- ja kulttuuritoimijoiden, mukaan lukien allekirjoittaneen edustaman yhdistyksen*, saama rahoitus on jaettu. Kaikki panelistit kannattivat kulttuuribudjetin nostamista 1 prosenttiin, mutta riittääkö se korvaamaan tämän?
Panelistit eivät kantaneet juurikaan huolta siitä, että barometrin mukaan vain 22% Kulttuuriperintöbarometrin vastaajista kokee, että voi osallistua kulttuuriperinnön määrittelyyn. Panelistien oli myös vaikea sulattaa sitä, että 54 % ei pidä kulttuuriperintöään eurooppalaisena – arveltiin, että ainakin varmasti nuoret olisivat enemmän sitä mieltä. Mutta barometrin mukaan näin ei ole. Arveltiin, että huono kulttuurinen itsetunto estää sen näkemisen osana ”hienompana” pidettyä Eurooppalaisuutta. Toisaalta vain 45% pitää kulttuuriperintöä myöskään osana arkeaan.
Mielestäni nämä vastaukset paljastavat, että ensimmäinen ajatus, joka kulttuuriperintö sanasta yhä tulee mieleen on, että se on kansallista ja korkeaa. Laura Kolben mukaan kulttuuriperintö on yhteinen Eurooppalainen sivistysperusta ja Eurooppa-projektin ytimessä on sen jatkuva uudelleen tulkinta, johon kaikki osallistuvat. Mutta osallistuvatko todella?
Jos haluamme, että kulttuuriperintö toimii yhteiskunnan muutosvoimana, on purettava osallisuuden esteitä. On kyettävä tarkastelemaan sitä samaan aikaan eri kulmista – sekä aineettomana että aineellisena – rakennuksina ja merkityksinä – sekä kytkeä se myös kestävyyteen. Tässä oli vielä horjuntaa. Henna Virkkunen toi hienosti esiin sananvapauden keskeisenä suomalaisena kulttuuriperintönä, jota meidän tulee aktiivisesti puolustaa myös Euroopassa, mutta rakennussuojelusta puhuminen tuntui vaivaannuttavan. Ja todella harvoin Agenda 2030 keskusteluissa nousee esiin se, että korjaaminen on usein resurssitehokkaampaa kuin uuden rakentaminen. Kuten Anders Adlercreutz totesi.
Useat tutkimukset osoittavat, että yhteiskuntaluokkien välillä on merkittävä ero osallistumisessa kulttuuriin. Tähän vaikuttaa muun muassa vanhempien koulutustaso ja perheiden varallisuus. Myös kysymys elinvoimaisesta kulttuuriympäristöstä taitaa olla vain hyvin toimee
n tulevien prioriteettilistalla.
Palaamme lapsiin ja nuoriin ja kasvatuksen ja koulutuksen merkitykseen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ehkäisemisessä. Vain ja ainoastaan peruskoulu tavoittaa koko ikäluokan. Ja mitä varhaisempiin vuosiin panostamme, sitä enemmän työllä on vaikuttavuutta.
Huoli hiipii puseroon, kun ajattelee Euroopan kehitystä ja sitä, että olemmeko jo menettäneet sukupolven tai kaksi? Mistä muusta kuin heikosta kulttuurisesta itsetunnosta rasismi kumpuaa, kuten Outi Alanko-Kahiluoto huomautti. Oltaisiinko tälle voitu tehdä jotain? Paavo Arhinmäki formuloi kuumimman poliittisen kysymyksen kulttuuriperinnön näkökulmasta: tarve tyhjentävästi määritellä esimerkiksi suomalaisuus on lisääntynyt. Miten kulttuuriperintö asemoituu tässä: korostammeko eroja vai sitä, mikä meitä yhdistää?
Kulttuuriperintökasvatuksen seura ja sitä ennen Suomen Tammi sekä muun muassa museot ja lastenkulttuurikeskukset ovat tehneet osansa asian eteen – löytyy asiantuntemusta, aineistoja, toimintamalleja ja käytäntöjä kasvatuksen, opetuksen, koulutuksen ja päätöksenteon tueksi, mutta työtä on jäljellä matkalla kohti yhteiskuntaa, jossa kulttuuritietoisuus ja -osaaminen on meistä jokaisen pääomaa.
(*seuran yleisavustuksena saama osuus veikkausvoittovaroista on ollut vuosina 2013–2017 75 000 ja vuonna 2018 90 000)
Hanna Lämsä
Toimin Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran toiminnanjohtaja. Viime vuonna Kulttuuriperinnön eurooppalaisen teemavuoden projektipäällikkönä Museovirastossa minulla oli ilo olla mukana paneelin suunnittelun alkumetreillä.
Helsingin Sanomat 3.3.2019. ”Köyhyys aiheuttaa lapsille toksista stressiä”: https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006019428.html
Kulttuuriperintöbarometri, 2017, Museovirasto ja ympäristöministeriö. CC BY 4.0.: http://www.kulttuuriperintovuosi2018.fi/fi/mista-on-kyse/kulttuuriperintobarometri
Keskustelu on katsottavissa Museoviraston You Tubessa: https://www.youtube.com/channel/UCop4-s38ff4mWH5xylUWRUQ
#kulttuuriperintönyt #josolisinkulttuuriministeri