Julkaisemme blogissamme Suomen juhlavuoden kunniaksi Kirjoituksia kulttuuriperinnöstä -sarjan. Seuraavassa professori Jaakko Hämeen-Anttilan kirjoitus Suomen kieli, Suomen mieli.
Lapsesta alkaen olen ollut herkkä kielille. Kiinnostus kieliä kohtaan vei minut jo koulupoikana opiskelemaan omin päin arabiaa ja persiaa ja koulussa englannin ja ruotsin lisäksi saksaa ja ranskaa. Puhumattakaan haparoivista yrityksistäni espanjan ja latinan, muinaisegyptin ja turkin parissa.
Mutta yhtä lailla äidinkieli on aina kiehtonut minua. Lapsena luin Kalevalan parikin kertaa kannesta kanteen omaksi ilokseni ja kävin läpi suomalaista runoutta Aleksis Kivestä Eino Leinon kautta Uuno Kailaaseen ja Kaarlo Sarkiaan – uudemman runouden löysin vasta paljon myöhemmin. Se tapa, millä kirjailijat käyttivät luovasti minun äidinkieltäni, teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.
Nykyään ulkosuomalaisena kieli yhdistää minua ehkä vahvemmin kotimaahani kuin edes Suomen ihana luonto tai lukuisat ystäväni. Äidinkieli on aarre, jota vieraiden kielten taito ei suinkaan korvaa tai syrjäytä, vaan pikemminkin vahvistaa. Vieraalla kielellä, olipa se kuinka tuttu tahansa, joutuu aina kamppailemaan löytääkseen juuri sen oikean ilmauksen, joka äidinkielessä tulee etsimättä mieleen. Vivahteet, joita äidinkielessäni en ehkä edes huomaa, tuottavat vaivaa vieraissa kielissä: miten ilmaisisin juuri sen ajatuksen, joka on mielessäni, enkä vain jotakin, joka on melkein yhtä hyvä.
Yliopistoissa korostetaan nykyään vahvasti kansainvälisyyttä. Syystäkin, sillä tiede on kansainvälistä, eikä olisi mielekästä keksiä suomeksi jotain, jonka muut ovat jo englanniksi tai ranskaksi keksineet, ja omat tieteelliset tulokset on syytä tuoda tiedemaailman tietoisuuteen kielillä, joita valtaosa tutkijoista osaa. Tieteellinen artikkeli suomeksi ei, kansallisia aloja lukuun ottamatta, ole vielä julkaistu sanan oikeassa merkityksessä: artikkeli ei tavoita tieteellistä lukijakuntaa, ja yhtä hyvin sen voisi jättää pöytälaatikkoonsa.
Mutta ei se tarkoita, etteikö myös suomeksi pitäisi julkaista. Tieteellisen maailman keksinnöt on, ainakin humanistisilla aloilla, täysi syy saattaa myös laajemman kotimaisen yleisön tietoisuuteen tietokirjojen, artikkelien ja muiden kirjoitusten muodossa, ja kansainvälisen kirjallisuuden kääntäminen suomeksi rikastuttaa kotimaan kirjallisuutta. Tuota työtä tekemällä olen maksanut takaisin velkaani äidinkielelle, joka aikoinaan ruokki oman ajatteluni kehitystä ja joka edelleen rikastuttaa päiviäni, kun luen kaunokirjallisuutta.
Äidinkielinen ja kansainvälinen kulttuuri eivät ole keskenään ristiriidassa vaan päinvastoin täydentävät toisiaan. Suomen kieli on intiimimpi, puhuttelee minua suoraan tavalla, joka on minulle tutuin, ja pääsee lähemmäs minua kuin myöhemmin oppimani kielet. Nautin suuresti, kun luen persiaksi Firdawsin Kuninkaiden kirjaa kaikkine eeppisine hienouksineen, mutta silti minun ja tekstin välille asettuu vahvemmin tietoinen yrittäminen, opittu ymmärtäminen, kun taas Kalevala iskee suoraan sisimpääni.
Vieraat kielet ovat jotenkin virallisempia. Englanniksi kirjoittaessani tai puhuessani käytän toisten kieltä ja pyrin siihen, että ilmaisen itseäni ”oikein”. Suomeksi uskallan poiketa normeista, kirjoittaa sydämellä, puhua tavalla, jolle en hae kieliopista oikeutusta. Sehän on minun kieleni.
Saman ilon käyttää omaa kieltään suon toki kaikille muillekin, olipa heidän äidinkielensä ruotsi tai englanti, arabia tai somali. Minusta olisi surullista, jos ulkomaille muuttanut menettäisi yhteyden omaan kieleensä tai vähemmistökielen puhuja pakottautuisi enemmistön malliin. Maailmassa, Suomessakin, on tilaa monille kielille.
Jaakko Hämeen-Anttila, professori