Suurten kristillisten juhlapyhien vuosittainen sarja on eletty läpi. Edessämme ovat härkäviikot, eli työntäyteinen arki. Joulusta pääsiäiseen toistetaan perinteitä, joista hämmästyttävän suuri osa pohjaa luonnon kiertokulkuun ja pakanallisiin rituaaleihin. Mallia moniin tapoihin on vuosien kuluessa ammennettu myös Ruotsista tai Keski-Euroopasta. On mielenkiintoista nähdä, miten monikulttuurisuus tulee jatkossa muokkaamaan näitä kansanperinteeksi kokemiamme vuotuisriittejä.
Keskiaikaiseen mysteerinäytelmään perustuva Tiernapoika-kuvaelma kulkeutui meille Ruotsin kautta. Se juurtui ja värittyi osaksi suomalaista jouluperinnettä. Tänä päivänä on hauska seurata sitä, kun maahanmuuttajat tallentavat kännykällään Rautatieaseman päähallissa suomalaisten lasten esittämää Tiernapoikien näytelmää, jossa evankeliumin monikulttuurisuutta tulkitaan kotoisin keinoin.
Perinteet ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle tarinoiden myötä. Kirjalliset dokumentit on puettu usein näytelmiksi, joiden levittäminen on ollut kouluverkoston tehtävä. Kuvallista tietoa sadan vuoden takaisesta joulunvietosta voi ihailla enimmäkseen säätyläisperheistä, joilla oli enemmän mahdollisuuksia tallentaa juhlien puitteita ja tapoja nimenomaan valokuvauksen keinoin.
Historian dokumenttimme ovat hyvin valikoivia. Tallennus on keskitetty elämän kohokohtiin, eniten aukkoja löytyy tavallisen arkielämän puolelta. Etenkin köyhien ihmisten arki on jäänyt usein pimentoon. Suodatettujen dokumenttien varassa kattavan kuvan välittäminen kulttuuriperinnöstä on hankalaa. Miten tällaista historiaa voi verrata itseensä? Onko siihen mahdollista samaistua vai onko etäisyys omaan elämään liian suuri, käsittämätön ja hahmottumaton. Jos emme pääse kiinni siihen tunnelmaan, jota aiemmat sukupolvet ovat kokeneet, jää historia vieraaksi kuvaksi ja kiinnostus menneeseen lopahtaa. Jollei historialla ole mitään tekemistä tavallisen elämän kanssa, emme tajua, että ihmiset ovat tuolloinkin olleet kuten me, yhtä tuntevia ja tulevaisuuteen luotaavia ihmisiä.
Menneen ajan ohella nykyhetki ja tulevaisuus muodostavat jatkumon, jossa jokaisella on tärkeä roolinsa. Tarkkailemalla omaa arkeamme voimme oivaltaa historian ja tulevaisuuden liiton. Ymmärrämme, että jokainen meistä tekee tänäänkin huomisen kulttuuriperintöä. Tämä päivä on tulevaisuuden historiaa. Kuulostaa itsestään selvältä, mutta kuinka sen tallentaisimme. Miten osaisimme poimia arjen harmaudesta suuria linjoja, tärkeitä virstanpylväitä?
Monikulttuurisuus on yksi tämän päivän suurista kertomuksista. Kulttuurisen murroksen tajuaminen ja arkielämän analysointi tulisikin tallentaa tulevaisuutta varten. Elämme ainutkertaista ajanjaksoa, jolloin sosiaalinen ja kulttuurinen elinpiirimme rikastuu. Muutokset ovat yhtä aikaa nopeita ja pitkävaikutteisia.
Voisivatko lapset kuvitella, miten he aikanaan välittävät omille lapsenlapsilleen kuvauksen tämänpäiväisestä koulupäivästä tai uudesta maahanmuuttajaystävästään? Mitä he itse muistavat siitä huomenna, ensi vuonna, kymmenen vuoden päästä? Nykydokumentointi on hauskaa ja hyödyllistä. Tietotekniikka ja muut välineet mahdollistavat muistiin kirjaamisen, piirtämisen, musisoinnin, valokuvaamisen ja elokuvaamisen aiempaa helpommin. Yksityisten kokemusten ohella on tärkeää etsiä kriittinen näkökulma ja löytää tapa analysoida yhteiskunnallista kontekstia, syitä ja seurauksia. Toisaalta on tunnistettava ajan hermolla olevia pieniäkin asioita. On seurattava miten arvot näyttäytyvät nuorten arjessa ja miten uusiin kulttuurisiin virtauksiin suhtaudutaan.
Ammattilaisilta on syytä ottaa oppia. Ateneumissa vielä tammikuun loppuun saakka avoinna olevassa valokuvaaja Henri Cartier-Bressonin näyttelyssä voi aistia niin historian käännekohtia ja historiaa muovanneita, välähdyksenomaisia ratkaisevia tuokioita, kuin myös ihan tavallista arkea lasten leikkeineen. Näyttelyyn liittyy 6-luokkalaisille kohdennettu opetusaineisto. Ajan hengen, yleisen ilmapiirin, ihmisten välisen kanssakäymisen ja eriytymisen taltiointi vaativat oivaltavaa otetta. Jokainen hetki on ainutlaatuinen – huomennahan se on jo historiaa.
Maire Mattinen – arkkitehti ja Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran hallituksen jäsen